Downton Abbey: a fantasy of compassionate feudalism

Donna M. Roberts

Downton Abbey has returned to Finnish TV. I’d only seen a few episodes, and wondered what fanciful historical delights I’d been missing. Catching up, I was disappointed to find that the pantaloon-wearing daughter had died giving birth. I had hoped that this posh suffragette champion was being groomed for some Sapphic whimsy, but it seems that the long shadow of Sarah Waters is being dodged and alas no lesbians yet in Downton (no doubt for the sake of American ratings).

I’ve been very sceptical about Downton doing little other than living up to what Simon Schama called the “cultural necrophilia” at the heart of British costume exports;[1] its camp scenarios, clunking dialogue, and daft anachronisms at odds with what must have been the reality of class relations in those times. A housekeeper born in the 1860s aware of the early stages of breast cancer receives immediate medical treatment. The cook’s ailing eyesight cured by a top London surgeon. Really? (My grandmothers were “in service” in Wales, and this comes across as pure fantasy!) And how implausible was all that tolerance of the nasty gay footman? It was very picturesque to watch the radicalization of Lady Sybil, but we know that the political fads of posh young gals sooner took them to the salons of Mr Hitler than to the arms of Ruskin-reading Irish chauffeurs.

Through the soapsuds, however, I see that Downton holds up a startling mirror for our times. The historical backdrop of the show clearly begins with the implications of the “People’s Budget,” proposed in 1909 by the Welsh Liberal Robin Hood, David Lloyd George, to whack the gentry with land tax to pay for healthcare, pensions, and unemployment benefit, and the latest series ushers in the first Labour government in Britain. Given the radical background of its epoch, Downton is seen by many in the UK as a timely reminder of the nation’s regression. A recent budget was decried as a “Downton Abbey budget,” aimed at bringing back an upstairs-downstairs Britain through benefits freezing for the poorest and tax cuts for the richest. It strikes me that the muddled appeal of Downton lies, paradoxically, in our nostalgia for both clear-cut radicalism and social order. Shockingly, in the fallout of globalisation, the compassionate feudalism of Lord Grantham might not actually look so bad.

On one hand Downton tells a story of an ideal of progress and social mobility at its inception, being watched by people after its collapse. And on the other, with the cosiness of a pre-Copernican universe, it presents a retroactive wish-fulfilment of a noble patrician aristocracy providing jobs and care for the little people who all have a place. Downton Abbey is the fantasy of a society that left Marx and Freud in the scullery.

[1] http://www.newsweek.com/why-americans-have-fallen-snobby-downton-abbey-64157

Published in Voima, November 2014

DOWNTON ABBEY – FANTASIA MYÖTÄTUNTOISESTA FEODALISMISTA

Downton Abbey on taas palannut Suomen televisioon. Sarja seuraa Crawleyn aatelissuvun ja heidän palvelusväkensä elämää 1900-luvun alun Britanniassa. Olin nähnyt sarjasta vain muutamia jaksoja ja pohdin, mitähän kuvitteellisia historiaherkkuja olinkaan menettänyt. Petyin, kun perheen housuja käyttävä tytär oli kuollut synnytykseen. Olin elätellyt toiveita siitä, että tämä yläluokkainen suffragettisankaritar olisi yltänyt ainakin jonkinlaiseen sapfiseen seikkailuun. Mutta ilmeisesti Sarah Watersin ja Tipping the Velvet -sarjan pitkä varjo on haluttu väistää, eikä lesboiluja ole vieläkään luvassa (epäilemättä amerikkalaisten katsojalukujen varmistamiseksi).

Downton on herättänyt minussa kosolti epäilyksiä. Sarjan teennäiset asetelmat, pölkky dialogi ja epäajanmukaisuudet ovat räikeässä ristiriidassa kuvatun ajan todellisten luokkasuhteiden kanssa. Ihmettelin esimerkiksi tilannetta, jossa taloudenhoitaja äkkää kyhmyn rinnassaan syöväksi ja hänet hoidetaan välittömästi. Kartanon kokin heikkenevän näön parantaa lontoolainen huippukirurgi. Ihanko totta? (Isoäitini toimi palvelijana Walesissä, minkä valossa moinen vaikuttaa puhtaalta fantasialta.)

Entä kuinka uskottavaa oli talonväen loputon suvaitsevaisuus ilkeää homopalvelijaansa kohtaan? Tai Lady Sybilin viehättävä sosialistinen radikalisoituminen? Tuon ajan varakkaat neitokaiset villiintyivät pikemminkin herra Hitlerin moderneista ajatuksista.

Saippuavaahdon läpi kuitenkin huomaan, miten hätkähdyttävästi Downton Abbey peilaa meidän aikaamme. Sarjan historiallinen tausta näyttäisi viittaavan ”kansan budjettiin”, joka sääti vuonna 1909 herrasväelle maaveron; sen avulla kustannettiin terveydenhuolto, eläkkeet ja työttömyyskorvaukset. Sarjan viimeisin tuotantokausi esitteli myös Britannian ihka ensimmäisen työväenpuoluehallituksen.
Tätä taustaa vasten Downtonin voi nähdä ajankohtaisena muistutuksena kansakunnan nykyisestä alennustilasta. Britannian viimeisin valtionbudjetti sai liikanimen ”Downton Abbey -budjetti”, koska se syventää luokkajakoa tarjoamalla köyhille sosiaalitukien jäädyttämistä ja rikkaille veronalennuksia.

Downtonin suosio vaikuttaa perustuvan paradoksaalisesti siihen, että haikailemme sekä radikalismin että vanhanaikaisen yhteiskuntajärjestyksen perään. Järkyttävää kyllä nykyisen globalisaation vaikutuksista kärsivässä maailmassa Granthamin jaarlin ”myötätuntoinen feodalismi” ei näytä kovin pahalta.

Suosikkisarja yhtäältä satuilee sosiaalisesta kehityksestä ja luokkanoususta katsojille, jotka ovat todistaneet näiden samojen ihanteiden romahtamista. Toisaalta se esittää toiveunta jaloista aristokraateista, jotka tarjoavat töitä ja välittävät pienistä ihmisistä, ja nämä puolestaan tietävät oman paikkansa. Downton Abbey on fantasia yhteiskunnasta, jossa Marx ja Freud on unohdettu apukeittiöön.

Englannista suomentanut Tuuve Aro