Art and Health: A Tricky Equation

Donna M. Roberts

In a recent article in YLE, the writer Antti Nylén delivered a scornful response to the equation of art and health made by Finnish Prime Minister, Alexander Stubb, that ‘art is to the soul what exercise is to the body’. As if art was some kind of healthy fuel to keep the productive engine going, a little bit like jogging. To the consternation of current social Darwinist orthodoxy, Nylén boldly defined the artist as an accursed social figure, driven by an inner necessity that surpasses the drives for financial gain, stability, health and maybe even survival. Echoing Nietzsche’s anti-utilitarian rage, Nylén affirms the artist’s nature as one that brings intensity and criticism to a world where mediocrity passively keeps its head down, just doing its job. Art is sacred, and the artist, inevitably, sacrificed.

Furthermore, in rejecting the instrumental obligations of artists, Nylén speaks against the current at a time when most arts professionals are bunkered down in precarious institutions, lashed by the dictates of ‘impact’, ‘outcome’, and ‘instrumentalization’, desperately trying to win the approval of policy makers for the benefits of the arts in an age of market rationalization.

Nylén’s philippic is a dignified defense against harnessing the arts to socially functional programs like healthcare. Arts for healthcare sounds not only a poor substitute for a well-funded healthcare system, but also a reduction of Art to art therapy. Few people would deny the benefits of art therapy, especially in an ageing and increasingly depressed society, but let’s be clear about the distinction.

Although the vision of the sacred artist is noble, it is never going to hold any sway with policy makers. As part of the UK’s Cultural Value Project, Dr Matthew Flinders offers a stark note of real politique: ‘The belief that the arts and humanities are educationally critical, essentially humanizing and therefore socially essential elements of any modern society is meaningless without demonstrable evidence to support these beliefs, presented in a language policy makers will accept.’ As most people involved in arts and humanities institutions know, the real challenge they face is finding the methodology and language that can convince policy makers to look beyond the quantitative to the qualitative issues relating both to the intrinsic and the secondary benefits of the arts in society.

The art and health equation is only one aspect of the case to legitimize arts funding (and maybe even the existence of artists) through increasing instrumentalization. Yes, art aids well-being, brings economic benefits, helps post-conflict communities, etc. However, despite this apparently pragmatic, if not moral, reduction of the arts to being socially useful, for over a decade now a very reasoned and coherent case has been made for the intrinsic values of the arts. Critics like Martha Nussbaum in Not for Profit: Why Democracy Needs the Humanities (2010) insist that the intrinsic values of the arts bring essential rewards in terms of enriching lives and creating reflective, critical, empathetic and engaged citizens. They also argue that the arts have such a deep social impact that they bring with them a cascade of secondary benefits, thereby satisfying the demands for instrumentalization in a win-win process.

The 2004 report produced in the USA, Gifts of the Muse: Reframing the Debate About the Benefits of the Arts, turned the instrumental argument on its head, stressing that legitimization of the arts based on comparative advantage runs the risk of failure: there may be other more successful means than art of achieving the desired effects; i.e. healthcare. If delaying the onset of dementia is now more of a national goal than cultural enrichment, the cultivation of empathy and critical thinking, why encourage anyone to read Flaubert or go to a museum when they can do a Sudoku puzzle?

The logic of basic neurological survival over enrichment is of course staggeringly reductive, and maybe even the most well developed research in the value of art can never beat blind materialism. However, the case needs to be continually pushed, the language and method continually strengthened and refined to show that the arts are not gratuitous, but, on the contrary, if respected in society and nurtured in schools, are priceless – especially when not harnessed to instrumental goals. The case for ditching the instrumental argument in favour of emphasizing the intrinsic value of the arts has been so well-made over the last ten years that one can only suspect with heavy heart that the policy makers’ masquerade of economic pragmatism is yet again another aspect of barely veiled ideological entrenchment.

The myopic vision of economics that undermines the arts does so with miserable societal consequences. Proving those consequences has become the responsibility of those engaged in the arts. Whether we like it or not, this involves adapting the language and logic of philistinism in order to beat it. After all, real artists and arts professionals – because of their education and training – have the ready imagination and wit to expose the flakiness of philistinism posing as pragmatism.

The fact that the arts are called in as a palliative measure to the strains on healthcare exposes the truly topsy-turvy logic of a system that cannot bring itself to face the inevitable diagnosis of its true sickness, of which art should be a prevention not a compromising cure.

Published in Kanava 3/15

Taide ja terveys: kinkkinen yhtälö

Vähän aikaa sitten kirjailija Antti Nylén tarjoili YLE:n Kulttuurinvälikysymyksessä sapekkaan runomuotoisen vastauksen pääministeri Alexander Stubbin esittämään yhtälöön. Ministerin mielestä ”taide tekee sielulle sen minkä liikunta tekee ruumiille”. Taide on siis terveellistä polttoainetta, joka lenkkeilyn tapaan pitää tuotantokoneen kunnossa. Nykyisen sosiaalidarwinismin vastaisesti Nylén taas kuvailee taiteilijan sosiaalisesti kirotuksi hahmoksi, jota ajava sisäinen pakko ohittaa taloudellisen hyödyntavoittelun, stabiliteetin, terveyden ja jopa hengissä selviytymisen. Yhtyen Nieztschen anti-utilitaristiseen raivoon Nylén vahvistaa taiteilijan kohtaloksi tinkimättömyyden ja kriittisyyden maailmassa, jossa keskinkertaisuus ja passiivinen yhdenmukaisuus kukoistaa. Taide on pyhää ja taiteilija väistämättä uhri.

Torjuessaan taiteilijan ja taiteen välineelliset velvollisuudet Nylén asettuu vastustamaan aikaamme, jossa taiteen ammattilaiset pakotetaan epämääräisten instituutioiden nappuloiksi, nöyriksi ja tulosvastuullisiksi ”sisällöntuottajiksi”. Taiteilijat joutuvat taistelemaan epätoivoisesti hyväksynnästä, niukoista tuista ja piittaamattomista kaiken rationalisoivista markkinoista.

Nylénin vuodatus on arvokas taiteen puolustuspuhe – ja saarna taiteen ”terveellisyyttä” vastaan. Taiteita ei pidä yrittää valjastaa sellaisten sosiaalisesti toimivien ohjelmien kuin terveydenhuollon välineeksi. ”Taide tervehdyttäjänä” ei kuulosta vain kehnolta korvikkeelta toimivalle terveydenhuoltojärjestelmälle vaan myös taiteen typistämiseltä pelkäksi taideterapiaksi. Harva kieltäisi taideterapioiden hyödyt, erityisesti aina vain syvemmin masentuneessa nyky-yhteiskunnassamme. Mutta näiden kahden, oikean taiteen ja terapian sekä niiden merkityksen ero tulee tehdä selväksi.

Näky itsensä uhraavasta pyhästä taiteilijasta on paitsi ylevä myös perimmiltään tosi. Poliittiset päättäjät tuskin kuitenkaan kallistavat korvaansa tällaiselle retoriikalle. Kuten politiikan tutkija, fil.tri Matthew Flinders laukoo puhuessaan Britannian suuresta ‘Kulttuuristen arvojen projektista’ (Cultural Value Project): ”Jos aidosti uskomme, että taiteet ja humanistiset tieteet edistävät inhimillistä ja kriittistä ajattelua – siis modernin yhteiskunnan perusteita – meidän tulee todistaa tämä konkretialla ja kielellä, jota politiikan tekijät ymmärtävät.” Useimmat taide- ja humanistisissa instituutioissa toimivat ihmiset tietävät, että ylivoimaiselta tuntuva haaste on kehittää sellaiset metodit ja kieli, jotka vakuuttavat nopeista tuloksista kiinnostuneet päättäjät taiteen yhteiskunnallisesta arvosta numeroiden takana.

Taide–terveys-yhtälö on vain yksi aspekti jatkuvasti lisääntyvässä ja kaiken kattavassa välineellistämisessä, jossa taiteen rahoitus (ja ehkä jopa koko taiteilijoiden olemassaolo) yritetään perustella yleisesti hyväksyttävillä tavoitteilla. Kyllä, taide voi edistää hyvinvointia, luoda taloudellisia mahdollisuuksia, auttaa konflikteista toipuvia yhteisöjä ja niin edelleen. Mutta tämän kaltainen pragmaattinen pyrkimys kutistaa taide sosiaalisesti hyödylliseksi toiminnaksi ei kata taiteen laajaa ja syvällistä merkitystä. Kirjassaan Not for Profit: Why Democracy Needs the Humanities (2010) yhteiskuntakriitikko Martha Nussbaum korostaakin taiteen itseisarvoa. Hän vakuuttaa, että taiteet ja humanistinen kasvatus rikastavat perustavasti elämäämme ja osaltaan tuottavat reflektiivisiä, kriittisiä, empaattisia ja osallistuvia kansalaisia. Taiteella on korvaamaton ei-kaupallinen ja moraalinen arvo.

Taiteilla on niin syvällinen sosiaalinen vaikutus, että ne väistämättä luovat myös toissijaisia etuja ja näin tyydyttävät välineellisiä ja kaupallisia vaatimuksia. Yhdysvaltalainen tutkimus Gifts to Muse: Reframing the Debate About the Benefits of the Arts (2004) kääntää välineellistävän argumentin ironisesti nurinniskoin: jos taiteiden ainoa oikeutus on helposti mitattava hyöty kuten terveys, sen voi yhtä helposti kumota jollakin vielä tehokkaammalla metodilla kuten lääkehoidolla tai liikunnalla. Jos kansakunnan tärkein tehtävä on dementian lykkääminen kulttuurisen sivistyksen edistämisen sijaan, miksi lukea Flaubertia kun voi ratkaista Sudokuja?

Logiikka, jossa henkisen rikkauden korvaa neurobiologinen selviytyminen, on luonnollisesti tyrmistyttävän litteä. Silti edistyneinkään tutkimus taiteen arvosta ei välttämättä pärjää sokean materialismin argumenteille. Taiteesta puhumisen kieltä ja metodeita onkin jatkuvasti tarkistettava, vahvistettava ja uudistettava. Jotta kävisi selväksi, että taiteet eivät ole tarpeettomia, päinvastoin: kun taiteita arvostetaan yhteiskunnassa ja vaalitaan kouluissa, positiiviset kerrannaisvaikutukset ovat kiistattomat – varsinkin silloin, kun taiteita ja taiteilijaa ei väkisin valjasteta ”hyödylliseksi välineeksi”. Viimeisen vuosikymmenen aikana argumentit taiteen itseisarvon puolesta ovat olleet niin vakuuttavia, että on pakko epäillä taloudelliseen pragmatismiin vetoavien päättäjien kyynisiä motiiveja.

Lyhytnäköisellä talousajattelulla, joka heikentää taiteiden asemaa, on surkeat yhteiskunnalliset vaikutukset. Näiden vaikutusten toteennäyttämisestä on tullut taidetyöläisten keskeinen velvollisuus. Pidämme siitä tai emme, vastustajan lyöminen edellyttää vastustajan logiikan haltuunottamista. Kokeneet ja koulutetut taiteilijat ja taidealojen ammattilaiset pystyvät luovuudellaan paljastamaan päättäjien pragmatismiksi naamioidun sivistymättömyyden ja suoranaisen kulttuurinvastaisuuden.

Nurinkurinen systeemi, jossa taide väännetään esimerkiksi pelkäksi terveydenhuollon apupyöräksi, ei ilmiselvästi pysty kohtaamaan todellista sairauttaan saati diagnosoimaan sitä. Tätä leviävää sairautta taiteen tulisi pyrkiä ennaltaehkäisemään – ei tarjoamaan kompromissiratkaisuja, kun iso vahinko on jo tapahtunut.

Englannista suomentanut Tuuve Aro

Advertisements