Finland, where heads never roll

Donna M. Roberts

I’m constantly amazed at how regularly Finnish MPs pop into media limelight with comments of such reckless bigotry that in other countries would end their political careers. I can’t work out if it’s a defense of political ‘honesty’, a back-slapping indulgence for plain-speaking ‘old boys’, or a lack of critical bite in the media that enables men like Olli Sademies to retain public office, in his case for provocatively proposing the sterilization of African men in Finland.

Sademies’ comments reflected the old strategy of couching racism in terms of administrative pragmatism – a rationale that in extremis has arisen with ignorance and inadequacy and ended in genocide. They revealed a return of a Lutheran repressed, associating African men with the kinds of sexual excess that, driven by ‘the white man’s burden’, Finnish missionaries had attempted to ‘tame’ at the end of the nineteenth century. While such grotesque atavisms are defended in the name of freedom of speech, a puffed-up right rounds clamorously on anyone defending the red-green bubble. Some are more free to speak than others, it seems.

And yet, although the relationship between media and politics in Finland seems a fairly absorbent testing ground for casual extremism, it does also appear to allow for a sense of measure and debate about sensitive issues that is often lacking in more mature democracies, such as the UK, for example, where political heads roll for far less pernicious comments than those of Sademies. Last year, a high-ranking Labour MP, Emily Thornberry, was forced to resign after tweeting a photo of a house draped in flags of St George and West Ham football club, with a white van parked in the drive. Although the tweet carried the laconic comment ‘Image from Rochester’, the muted codification was enough. The tweet came on the day of a by-election in the town that would elect the anti-immigrant party UKIP. The implication: English flags equal English racists, West Ham flag equals English hooliganism, white van equals working-class tabloid-reading English racist. Coming from a former barrister who lives in a £3 million London home, the tweet was seized by the media as a mark of snobbery and by nightfall Thornberry was history.

Relative to Sademies’ howler, Thornberry’s tweet was a smirk. Had it not been grasped by a voracious media all too receptive to its dead-pan semiotics, the people of Rochester would not have raised an eyebrow. By apparently defending the politically marginalized identity of the white working-class, the media exposed how relatively little it really cares about embattled indigenous identities compared to the vicious pleasures of a swift political scalping via social media.

This British tendency towards trial by media has claimed many politicians, for better or for worse. In contrast, Finns do seem to reward honesty and conviction and tolerate provocation to a level that exceeds what the British media, if not necessarily the public, will support. The question is, now it has power, will the Finnish right grant others the tolerance it has been afforded, and will the Finnish media demand it of them?

Published in Voima, July 2015

Maa, jossa päät eivät putoile

Ällistyn toistuvasti suomalaisten kansanedustajien tavasta pölähdellä parrasvaloihin vastuuttomilla kiihkoiluilla, jotka miltei missä tahansa muualla panisivat heidän poliittiselle uralleen pisteen. En osaa päättää, onko kyse nurinkurisesta änkyrärehellisyyden puolustamisesta, hyvä-veli-henkisestä selkääntaputtelusta vai vain median kriittisestä hampaattomuudesta, kun Olli Sademiehen kaltaiset ajattelijat saavat pitää eduskuntapaikkansa. Taannoin Helsingin perussuomalainen varavaltuutettu esimerkiksi toivoi julkisesti, että Suomeen ”nussimaan” muuttavat afrikkalaismiehet tulisi sterilisoida. Saman puolueen edustaja Olli Immonen poseeraa julkisesti äärioikeistolaisten kanssa ja esittää natsihenkisiä unelmiaan puhtaasta suomalaisesta rodusta. Brittiläisessä systeemissä vastaavia päästellyt pää olisi pudonnut kolisten.

Sademiehen ja Immosen kommentit heijastelevat vanhaa, hallinnolliseksi käytännöllisyydeksi naamioitua muukalaisvihaa. Rasistinen rationalisointi pohjaa toisaalta tietämättömyyteen ja toisaalta riittämättömyyden tunteisiin ja on, kuten tunnettua, äärimmillään johtanut kansanmurhiin. Samalla kun moisia groteskiuksia suvaitaan ja suojellaan sananvapauden nimissä, huomattavasti asiallisemman vastakritiikin kimppuun hyökätään verenhimoisen sakinhivutuksen tyyliin.

Suomalaisen median ja politiikan välinen suhde näyttää sallivan varsin railakkaan rajojen testauksen ääriajattelijoille; mutta se myös mahdollistaa aroista aiheista väittelyn, joka ei usein vanhemmissa demokratioissa kuten Yhdistyneessä kuningaskunnassa onnistuisi. Viime vuonna työväenpuolueen kansanedustaja Emily Thornberry joutui eroamaan tviitattuaan kuvan jalkapalloliigojen lipuin koristellusta talosta, jonka edustalla näkyi valkoinen pakettiauto. Vaikka tviitti sisälsi vain lakonisen kommentin ”Kuva Rochesterista”, tulkinnat tehtiin välittömästi: West Ham -lippu edusti englantilaista rasismia ja huliganismia ja valkoinen paku tyypillistä englantilaista muukalaisvihaajaa. Kun kuvan tviittasi vaalien alla kolmen millin kartanossa elelevä lakimies-kansanedustaja, lehdistö leimasi hänet ylemmyydentuntoiseksi snobiksi ja potkut tulivat ennen iltaa.

Toisin kuin Sademiehen möläytys, Thornberryn tviitti oli tarkoitettu ilkikuriseksi virnistykseksi. Jos saaliinhimoinen brittimedia ei olisi hyökännyt erittelemättä sen kimppuun, UKIP-kannattajien asuttaman Rochesterin asukkaat olisivat tuskin kohottaneet kulmakarvaansa. Muka puolustaessaan ”parjattua valkoista työväenluokkaa” lehdistö tuli itse asiassa paljastaneeksi, miten paljon enemmän se rakastaa poliittisia pikateurastuksia kuin vaikeuksissa olevia väestönosia.

Brittien taipumus värikkäisiin mediaoikeudenkäynteihin on pannut lukuisia poliitikkoja tilille sanoistaan ja teoistaan, niin hyvässä kuin pahassa. Suomessa taas näytetään haluavan palkita ”rehellisyys” ja ”tinkimättömyys” ja suvaita provokaatioita häkellyttävän pitkälle. Kysymys kuuluu: nyt kun perusporvarihallituksella on valta, aikovatko sen edustajat tarjota muille samaa suvaitsevaisuutta kuin mitä he ovat itseään kohtaan niin äänekkäästi vaatineet? Ja mitä suomalainen media vaatii heiltä?

Englannista suomentanut Tuuve Aro

The Sky’s the Limit

Donna M. Roberts

I recently spent a few days in London. The city has so much charisma and contagious energy that it’s hard to come away with one’s humanism demoralized, and yet this time I left London with my pessimism intact. The first day I was there I met up with some old school mates I hadn’t seen for years. Looking together at the city skyline, I remarked on how different it had looked when we last met, when there was no Shard, no London Eye, and maybe even no Gherkin.

My last day in London was spent in a conference where there was much talk around the utopian coupling of technology and progress in the early twentieth century. On seeing an image of the 1939 New York World Fair, I was struck at how much the sharp-ended skyscraping centre-piece known as the “Futurama” resembled the London Shard. Had we arrived, I wondered, at the “World of Tomorrow” fantastically imagined in pre-war New York?

What was so distinctive about the World Fairs was the rhetoric of competitive nationalism as a driving force in the upward march of progress. In Paris, the Eiffel Tower of 1889 pioneered a form of public-private expenditure that aimed to promote national technical prowess as well as indulging the masses in the sensations of the modern city. As Walter Benjamin observed, however, it was also a monument to the devious sublimation of public unrest, which, like most of the shock-and-awe technology of the world fairs, aimed to distract revolutionary ferment with the seductions of modern phantasmagoria. Nonetheless, the Eiffel Tower still remains a fabulous construction: technological innovation stripped of all function bar the desire to induce wonder and vertigo.

Stream-lined by the modern aesthetic, the Futurama tower represented a transition from the glorious uselessness of Eiffel’s erection to a model of functional futurity. But the New York event was no less a continuation of what Benjamin had observed: a phantasmagoria of national aspirations aimed at grooming public taste towards fantastically designed commodities. Public energies and private entrepreneurship thus drove the American dream onwards and upwards through a sky-fixated futurism that would continue with the astronomical achievements of NASA.

Futuristic dreams have always been carried by a public delirious for distracting and commodified phantasmagoria, but public energies and public good are no longer even a cynical smokescreen for the corporate domination of the skyline. Although it perpetuates the futuristic semiotics of construction, the Shard reflects the total elimination of the public as a national concern. With its corporate tumescence, the priapic skyline of London carries upwards no public optimism for the future. Funded by the Qatar royal family, casting its contemptuous shadow over English flags draped from bedsit windows below, the Shard is a dystopian Tower of Babel: a chilling monument to the death of collective dreaming.

Published in Voima 5/15

Taivas rajana?

Vietin taannoin muutamia päiviä Lontoossa. Kaupunki huokuu niin tarttuvaa karismaa ja energiaa, että sitä on lähes mahdotonta vastustaa. Tällä kertaa innostustani kuitenkin hämärsi epämääräinen varjo. Tapasin vanhoja ystäviä, joita en ollut nähnyt vuosiin, ja katselin heidän kanssaan kaupungin horisonttia. Tajusin, miten kovin erilaiselta se näytti, kun viimeksi tapasimme. Silloin ei ollut Shard-pilvenpiirtäjää, ei London Eye’tä, ei edes valtavaa suolakurkkua muistuttavaa Gherkin-tornia.

Viimeisen Lontoon-päiväni vietin konferenssissa, jossa oli paljon puhetta 1900-luvun alun edistys- ja teknologiautopioista. Nähdessäni kuvan vuoden 1939 New Yorkin maailmannäyttelystä hätkähdin, miten paljon teräväkärkinen Futurama-pilvenpiirtäjä muistutti Lontoon Shardia. Äkkiä tuntui kuin olisin saapunut sotien välisessä New Yorkissa piirrettyyn ”Tulevaisuuden maailmaan”.

Maailmannäyttelyissä on ollut silmiinpistävää kansallismielinen kilpailuhenki ja hengästynyt edistysusko. Vuonna 1889 Pariisissa Eiffel-torni edusti ensimmäisenä julkista sijoitusta, jonka tarkoitus oli todistaa kansallisen teknologiaosaamisen mahtavuutta ja samalla houkutella massat modernin kaupungin ihmeisiin. Mutta kuten Walter Benjamin havaitsi, torni oli myös häpeilemätön monumentti nykyaikaiselle, urbaanille elämysjanoisuudelle, joka on omiaan laimentamaan vallankumouksellista kuohuntaa. Niin tai näin, Eiffel-torni on yhä fantastinen rakennelma, jonka ainoa funktio on herättää hämmästystä ja huimausta.

Modernien virtausten mukaisesti Futurama-torni edusti siirtymää Eiffelin hyödyttömästä erektiosta kohti funktionaalista tulevaisuutta. New Yorkin näyttelyn päätarkoitus oli yhtä kaikki johdonmukaista jatkoa sille, minkä Benjamin oli aiemmin havainnut: yleisön maun muokkaaminen fantastisesti suunnitelluilla hyödykkeillä kohti kansallisia pyrkimyksiä. Yleisön tahto ja yksityinen yrittäjyys kuljettivatkin amerikkalaista unelmaa kohti taivaita tavoittelevaa futurismia ja lopulta NASAN astronomisia saavutuksia.

Futuristisia unelmia ovat aina kannatelleet yleisön optimistinen hurmio elämysten ja uusien hyödykkeiden äärellä. Mutta yleisön tarpeet ja ”yleinen hyvä” eivät ole enää pitkään aikaan toimineet edes kyynisenä savuverhona raivokapitalistiselle yritysmaailmalle, joka hallitsee ja määrittää kaupunkihorisonttia. Korporatiivisessa turpeudessaan Lontoon taivaanranta ei ennusta tulevaisuudelle hyvää. Shard-pilvenpiirtäjä paitsi ikuistaa futuristista semiotiikkaa, myös heijastaa täydellistä välinpitämättömyyttä yleisinhimillisiä arvoja ja niin kutsuttua tavallista kansaa kohtaan. Qatarin kuningashuoneen rahoittama fallos heittää pitkän ja halveksivan varjonsa yli alapuolellaan kyyhöttävien, englanninlipuin koristautuneiden yksiöiden. Se on kuin painajaismainen Baabelin torni: hyytävä monumentti kollektiivisen unelman kuolemalle.

Englannista suomentanut Tuuve Aro

Art and Health: A Tricky Equation

Donna M. Roberts

In a recent article in YLE, the writer Antti Nylén delivered a scornful response to the equation of art and health made by Finnish Prime Minister, Alexander Stubb, that ‘art is to the soul what exercise is to the body’. As if art was some kind of healthy fuel to keep the productive engine going, a little bit like jogging. To the consternation of current social Darwinist orthodoxy, Nylén boldly defined the artist as an accursed social figure, driven by an inner necessity that surpasses the drives for financial gain, stability, health and maybe even survival. Echoing Nietzsche’s anti-utilitarian rage, Nylén affirms the artist’s nature as one that brings intensity and criticism to a world where mediocrity passively keeps its head down, just doing its job. Art is sacred, and the artist, inevitably, sacrificed.

Furthermore, in rejecting the instrumental obligations of artists, Nylén speaks against the current at a time when most arts professionals are bunkered down in precarious institutions, lashed by the dictates of ‘impact’, ‘outcome’, and ‘instrumentalization’, desperately trying to win the approval of policy makers for the benefits of the arts in an age of market rationalization.

Nylén’s philippic is a dignified defense against harnessing the arts to socially functional programs like healthcare. Arts for healthcare sounds not only a poor substitute for a well-funded healthcare system, but also a reduction of Art to art therapy. Few people would deny the benefits of art therapy, especially in an ageing and increasingly depressed society, but let’s be clear about the distinction.

Although the vision of the sacred artist is noble, it is never going to hold any sway with policy makers. As part of the UK’s Cultural Value Project, Dr Matthew Flinders offers a stark note of real politique: ‘The belief that the arts and humanities are educationally critical, essentially humanizing and therefore socially essential elements of any modern society is meaningless without demonstrable evidence to support these beliefs, presented in a language policy makers will accept.’ As most people involved in arts and humanities institutions know, the real challenge they face is finding the methodology and language that can convince policy makers to look beyond the quantitative to the qualitative issues relating both to the intrinsic and the secondary benefits of the arts in society.

The art and health equation is only one aspect of the case to legitimize arts funding (and maybe even the existence of artists) through increasing instrumentalization. Yes, art aids well-being, brings economic benefits, helps post-conflict communities, etc. However, despite this apparently pragmatic, if not moral, reduction of the arts to being socially useful, for over a decade now a very reasoned and coherent case has been made for the intrinsic values of the arts. Critics like Martha Nussbaum in Not for Profit: Why Democracy Needs the Humanities (2010) insist that the intrinsic values of the arts bring essential rewards in terms of enriching lives and creating reflective, critical, empathetic and engaged citizens. They also argue that the arts have such a deep social impact that they bring with them a cascade of secondary benefits, thereby satisfying the demands for instrumentalization in a win-win process.

The 2004 report produced in the USA, Gifts of the Muse: Reframing the Debate About the Benefits of the Arts, turned the instrumental argument on its head, stressing that legitimization of the arts based on comparative advantage runs the risk of failure: there may be other more successful means than art of achieving the desired effects; i.e. healthcare. If delaying the onset of dementia is now more of a national goal than cultural enrichment, the cultivation of empathy and critical thinking, why encourage anyone to read Flaubert or go to a museum when they can do a Sudoku puzzle?

The logic of basic neurological survival over enrichment is of course staggeringly reductive, and maybe even the most well developed research in the value of art can never beat blind materialism. However, the case needs to be continually pushed, the language and method continually strengthened and refined to show that the arts are not gratuitous, but, on the contrary, if respected in society and nurtured in schools, are priceless – especially when not harnessed to instrumental goals. The case for ditching the instrumental argument in favour of emphasizing the intrinsic value of the arts has been so well-made over the last ten years that one can only suspect with heavy heart that the policy makers’ masquerade of economic pragmatism is yet again another aspect of barely veiled ideological entrenchment.

The myopic vision of economics that undermines the arts does so with miserable societal consequences. Proving those consequences has become the responsibility of those engaged in the arts. Whether we like it or not, this involves adapting the language and logic of philistinism in order to beat it. After all, real artists and arts professionals – because of their education and training – have the ready imagination and wit to expose the flakiness of philistinism posing as pragmatism.

The fact that the arts are called in as a palliative measure to the strains on healthcare exposes the truly topsy-turvy logic of a system that cannot bring itself to face the inevitable diagnosis of its true sickness, of which art should be a prevention not a compromising cure.

Published in Kanava 3/15

Taide ja terveys: kinkkinen yhtälö

Vähän aikaa sitten kirjailija Antti Nylén tarjoili YLE:n Kulttuurinvälikysymyksessä sapekkaan runomuotoisen vastauksen pääministeri Alexander Stubbin esittämään yhtälöön. Ministerin mielestä ”taide tekee sielulle sen minkä liikunta tekee ruumiille”. Taide on siis terveellistä polttoainetta, joka lenkkeilyn tapaan pitää tuotantokoneen kunnossa. Nykyisen sosiaalidarwinismin vastaisesti Nylén taas kuvailee taiteilijan sosiaalisesti kirotuksi hahmoksi, jota ajava sisäinen pakko ohittaa taloudellisen hyödyntavoittelun, stabiliteetin, terveyden ja jopa hengissä selviytymisen. Yhtyen Nieztschen anti-utilitaristiseen raivoon Nylén vahvistaa taiteilijan kohtaloksi tinkimättömyyden ja kriittisyyden maailmassa, jossa keskinkertaisuus ja passiivinen yhdenmukaisuus kukoistaa. Taide on pyhää ja taiteilija väistämättä uhri.

Torjuessaan taiteilijan ja taiteen välineelliset velvollisuudet Nylén asettuu vastustamaan aikaamme, jossa taiteen ammattilaiset pakotetaan epämääräisten instituutioiden nappuloiksi, nöyriksi ja tulosvastuullisiksi ”sisällöntuottajiksi”. Taiteilijat joutuvat taistelemaan epätoivoisesti hyväksynnästä, niukoista tuista ja piittaamattomista kaiken rationalisoivista markkinoista.

Nylénin vuodatus on arvokas taiteen puolustuspuhe – ja saarna taiteen ”terveellisyyttä” vastaan. Taiteita ei pidä yrittää valjastaa sellaisten sosiaalisesti toimivien ohjelmien kuin terveydenhuollon välineeksi. ”Taide tervehdyttäjänä” ei kuulosta vain kehnolta korvikkeelta toimivalle terveydenhuoltojärjestelmälle vaan myös taiteen typistämiseltä pelkäksi taideterapiaksi. Harva kieltäisi taideterapioiden hyödyt, erityisesti aina vain syvemmin masentuneessa nyky-yhteiskunnassamme. Mutta näiden kahden, oikean taiteen ja terapian sekä niiden merkityksen ero tulee tehdä selväksi.

Näky itsensä uhraavasta pyhästä taiteilijasta on paitsi ylevä myös perimmiltään tosi. Poliittiset päättäjät tuskin kuitenkaan kallistavat korvaansa tällaiselle retoriikalle. Kuten politiikan tutkija, fil.tri Matthew Flinders laukoo puhuessaan Britannian suuresta ‘Kulttuuristen arvojen projektista’ (Cultural Value Project): ”Jos aidosti uskomme, että taiteet ja humanistiset tieteet edistävät inhimillistä ja kriittistä ajattelua – siis modernin yhteiskunnan perusteita – meidän tulee todistaa tämä konkretialla ja kielellä, jota politiikan tekijät ymmärtävät.” Useimmat taide- ja humanistisissa instituutioissa toimivat ihmiset tietävät, että ylivoimaiselta tuntuva haaste on kehittää sellaiset metodit ja kieli, jotka vakuuttavat nopeista tuloksista kiinnostuneet päättäjät taiteen yhteiskunnallisesta arvosta numeroiden takana.

Taide–terveys-yhtälö on vain yksi aspekti jatkuvasti lisääntyvässä ja kaiken kattavassa välineellistämisessä, jossa taiteen rahoitus (ja ehkä jopa koko taiteilijoiden olemassaolo) yritetään perustella yleisesti hyväksyttävillä tavoitteilla. Kyllä, taide voi edistää hyvinvointia, luoda taloudellisia mahdollisuuksia, auttaa konflikteista toipuvia yhteisöjä ja niin edelleen. Mutta tämän kaltainen pragmaattinen pyrkimys kutistaa taide sosiaalisesti hyödylliseksi toiminnaksi ei kata taiteen laajaa ja syvällistä merkitystä. Kirjassaan Not for Profit: Why Democracy Needs the Humanities (2010) yhteiskuntakriitikko Martha Nussbaum korostaakin taiteen itseisarvoa. Hän vakuuttaa, että taiteet ja humanistinen kasvatus rikastavat perustavasti elämäämme ja osaltaan tuottavat reflektiivisiä, kriittisiä, empaattisia ja osallistuvia kansalaisia. Taiteella on korvaamaton ei-kaupallinen ja moraalinen arvo.

Taiteilla on niin syvällinen sosiaalinen vaikutus, että ne väistämättä luovat myös toissijaisia etuja ja näin tyydyttävät välineellisiä ja kaupallisia vaatimuksia. Yhdysvaltalainen tutkimus Gifts to Muse: Reframing the Debate About the Benefits of the Arts (2004) kääntää välineellistävän argumentin ironisesti nurinniskoin: jos taiteiden ainoa oikeutus on helposti mitattava hyöty kuten terveys, sen voi yhtä helposti kumota jollakin vielä tehokkaammalla metodilla kuten lääkehoidolla tai liikunnalla. Jos kansakunnan tärkein tehtävä on dementian lykkääminen kulttuurisen sivistyksen edistämisen sijaan, miksi lukea Flaubertia kun voi ratkaista Sudokuja?

Logiikka, jossa henkisen rikkauden korvaa neurobiologinen selviytyminen, on luonnollisesti tyrmistyttävän litteä. Silti edistyneinkään tutkimus taiteen arvosta ei välttämättä pärjää sokean materialismin argumenteille. Taiteesta puhumisen kieltä ja metodeita onkin jatkuvasti tarkistettava, vahvistettava ja uudistettava. Jotta kävisi selväksi, että taiteet eivät ole tarpeettomia, päinvastoin: kun taiteita arvostetaan yhteiskunnassa ja vaalitaan kouluissa, positiiviset kerrannaisvaikutukset ovat kiistattomat – varsinkin silloin, kun taiteita ja taiteilijaa ei väkisin valjasteta ”hyödylliseksi välineeksi”. Viimeisen vuosikymmenen aikana argumentit taiteen itseisarvon puolesta ovat olleet niin vakuuttavia, että on pakko epäillä taloudelliseen pragmatismiin vetoavien päättäjien kyynisiä motiiveja.

Lyhytnäköisellä talousajattelulla, joka heikentää taiteiden asemaa, on surkeat yhteiskunnalliset vaikutukset. Näiden vaikutusten toteennäyttämisestä on tullut taidetyöläisten keskeinen velvollisuus. Pidämme siitä tai emme, vastustajan lyöminen edellyttää vastustajan logiikan haltuunottamista. Kokeneet ja koulutetut taiteilijat ja taidealojen ammattilaiset pystyvät luovuudellaan paljastamaan päättäjien pragmatismiksi naamioidun sivistymättömyyden ja suoranaisen kulttuurinvastaisuuden.

Nurinkurinen systeemi, jossa taide väännetään esimerkiksi pelkäksi terveydenhuollon apupyöräksi, ei ilmiselvästi pysty kohtaamaan todellista sairauttaan saati diagnosoimaan sitä. Tätä leviävää sairautta taiteen tulisi pyrkiä ennaltaehkäisemään – ei tarjoamaan kompromissiratkaisuja, kun iso vahinko on jo tapahtunut.

Englannista suomentanut Tuuve Aro

Team Finland: Are you Living the Brand?

Donna M. Roberts

While recently researching a topic online, I came across a blog about the phenomena of ‘nation branding’ in Finland, which described a cosy and yet clearly absurd scene of one hundred marketing executives gathering in the Sea Horse restaurant in Helsinki a few years ago to discuss what elements of Finnish national character should be promoted as part of the nation-branding initiative. A distillation of the results of this collective brainstorm can be found on the website for Team Finland, which is defined as a government-sanctioned network that promotes Finland’s economic relations and its financial interests abroad.

The Team Finland website is a gift for anyone interested in deconstructing, or just having a good laugh, at the semiotics of the kind of market fundamentalism that furnishes even the most apparently benign national campaign with its pernicious neoliberal ideology. I call it pernicious because it is premised upon a very restricted notion of the worth of things: i.e., there is nothing that transcends its market value. In this spirit, Team Finland has done a comprehensive job of constructing a framework for the commodification of virtually everything Finnish, from Sisu to sunsets. The Team Finland website is one of many internationally which promote a cheerfully marketable image of national character, magically transforming historic existential angst into some form of mindful global business ethic.

In a wonderful section called ‘Change in Words and Deeds’, Finns are instructed in how, incredibly, if they change the language they use, they fundamentally change their identity, or more importantly, they change the perception of their identity by foreigners who might do business with them. Amazingly, the most ingenious marketing professional has turned ‘selfish’ into ‘global virtue’, ‘reserved’ (i.e. as in the stereotype of Finnish shyness) into ‘interaction’, and ‘rural’ into ‘urban’, naturally. Marketing is truly a mesmeric art!

The national branding ethos enables countries to develop a feel-good factor by playing to their strengths and simply transforming weaknesses into virtues by some careful ‘perception management’. Nation branding, like earlier forms of nationalism, plays upon the collective aspirational will. ‘Never mind who we are, who do we want to be?’ Hence, a blue-skies-Americanism lights up the Finnish horizon with Team Finland’s affirmative: ‘Finns do not dwell on things but solve them.’ Hey presto, national demon airbrushed out.

National branding has come under much scrutiny in recent years, mostly by critics who have been alerted by some key concerns. A) Who defines a country’s national brand, and are they publicly accountable? B) How is branding implemented, and how transparent is this? C) Is the national brand capable of integrating multiple voices? Alarmingly, the answers to these questions are not encouraging to anyone concerned with the clash of interests between democracy, culture and free market forces.

On first reading about the one hundred marketing executives packed into Sea Horse trying to distill the essence of Finnish character plates of Baltic herrings, my thoughts passed from “I wonder what was the public cost of all this?” to “I wonder if any poets or writers were consulted in the process?” Given that these creatives would be a highly appropriate group to consult over such an empirically slippery concept as national character, and are certainly used to working at a tiny fraction of the cost of international marketing executives, why weren’t they part of the Sea Horse brainstorm?

Despite the fact that Team Finland state ‘the country image is conveyed by all who talk, write about or document Finland’, it goes without saying that not all of them convey the desired image, and that artists, cultural and academic professionals are not consulted. In her book Branding the Nation, cultural sosiologist Melissa Aronczyk notes that the whole ideology of national branding is to promote only those aspects of a society that conform to a core idea that is easily marketable, and therefore to leave out complexity, multivalency, or anything that dissents from the hymn sheet.

As a foreigner living in Finland, I am struck by the cultural omissions from Team Finland’s updated vision of Finnish national identity. Their general focus reflects a form of flat neophilia that seems to want to leave behind a historic, and notably cultural and artistic – as opposed to economic – legacy. While fashionable contemporary art forms like circus are cited as strengths, there is no reference to literature (amazingly not even to the Moomin cash-cow Tove Jansson). The space-nazi movie Iron Sky is cited as an example of success, rather than the filmmakers who have actually gained artistic credibility throughout the world. The award-winning production company Tuffi Films, for example, is omitted presumably for their dubious ‘independent’ status, while Aki Kaurismäki clearly represent an image of Finland from which Team Finland flees horror-stricken.

Critics of national branding point out that despite the economic outcome of the initiative necessarily working to the advantage of private wealth, the public is co-opted as the sector most responsible for the promotion of the national brand. Aronczyk notes that it is considered the citizens’ responsibility to ‘live the brand’, to perform it on social media sites, and to help develop the country’s image. It would even seem almost treason not to.

So, when you’re next out in the woods, in some nice Finnish-made mittens, remember to send an image from your Nokia phone shouting ‘Finland! We’re living the brand!’ and remember that the very air you breathe is a commodity, and if you have any friends in Shanghai, tell them about it; they might want to purchase it.

Published in Kanava, 2/15

Team Finland: Elätkö maabrändin mukaisesti?

Törmäsin Suomen ”kansallista brändiä” käsittelevään kirjoitukseen, joka kuvaili kodikasta joskin varsin absurdia kokoontumista. Muutama vuosi sitten satakunta markkinointijohtajaa tapasi toisensa helsinkiläisessä Sikalanakin tunnetussa Sea Horse -ravintolassa ja keskusteli kotimaisista kansallispiirteistä, joilla mainostaa Suomen upouutta maakuvaa. Sikalan aivomyrskyn tuloksia voi tarkastella Team Finlandin nettisivuilla; tämä hallituksen hyväksymä verkosto edistää Suomen ulkosuhteita, kansainvälistymistä ja Suomeen suuntautuvia ulkomaisia investointeja.

Team Finlandin sivusto on lahja kenelle tahansa, joka haluaa äimistellä talousfundamentalistisen ideologian lävistämää semiotiikkaa sekä sen tuhoisuutta jopa kaikkein viattomimmilta kuulostavissa markkinointikampanjoissa. Kutsun ideologiaa tuhoisaksi, koska se perustuu hyvin rajattuun käsitykseen asioiden arvosta: ei ole olemassa mitään korkeampaa kuin markkina-arvo. Hengen mukaisesti Team Finland -joukkue on urakoinut rakentaakseen kaupallisen kehyksen, joka kattaa käytännössä kaiken ”suomalaisen” sisusta saunaan ja salmiakkiin. Sivusto tarjoilee hilpeää ja helposti markkinoitavaa kuvaa kansallisista ominaispiirteistä, muuttaen taianomaisesti historiallisen häpeän ja ahdistuksen tiedostavaksi, globaaliksi yritysetiikaksi.

Leuat loksauttavassa luvussa nimeltään ‘Muutos sanoissa ja teoissa’ suomalaisia opastetaan, kuinka vain muuttamalla käyttämäänsä kieltä he voivat perustavanlaatuisesti muuttaa identiteettiään – ja mikä tärkeintä, vaikutelmaa jonka potentiaaliset ulkomaalaiset liikekumppanit saavat heidän identiteetistään. Suomi-joukkueen nerokkaassa imagonmuutoslistassa vaikkapa ‘itsekkyys’ on muutettu ‘globaaliksi hyveeksi’, ‘varautuneisuus’ (siis suomalaisten tunnettu ujous) ‘vuorovaikutukseksi’ ja ‘maalainen’ tietenkin ‘urbaaniksi’. Markkinointi on todellakin hypnotisoijan taidetta!

Kuten varhaisemmissa nationalismin muodoissa, myös modernissa maabrändin rakentamisessa pelataan kollektiivisella tahdolla: ”Ei se keitä me olemme, vaan se keitä me haluamme olla.” Amerikkalainen taivaansini hohtelee suomalaisessa horisontissa, kun Team Finland vahvistaa: ”Suomalaiset eivät ryve ongelmissa vaan ratkaisevat ne.” Pim! Kansalliset demonit karkoitettu!

Maakuvan brändäys on viime vuosina joutunut myös kriittisen tarkastelun kohteeksi, ja muutamia huolenaiheita on noussut esiin. A) Kuka ensinnäkin määrittelee maakuvan ja onko määrittelijä julkisesti vastuullinen? B) Miten brändäys toteutetaan ja kuinka läpinäkyvää se on? C) Pystyykö rakennettu maakuva huomioimaan erilaiset ja moninaiset äänet?

Vastaukset näihin kysymyksiin kuulostavat hälyttäviltä kenen tahansa sellaisen korvissa, joka on huolestunut demokratian, kulttuurin ja vapaiden markkinavoimien yhteentörmäyksestä.

Lukiessani kuvausta Sikalaan pakkautuneista markkinamiehistä hikoilemassa suomalaisuuden ydinmehujen ja silakoidensa äärellä ajatukseni siirtyivät kysymyksestä ”Mitä tämä prosessi mahtaa maksaa veronmaksajille?” kysymykseen ”Kysyttiinkö mitään kulttuuriväeltä, kirjailijoilta tai runoilijoilta?” (Paitsi että luovat taiteilijat olisivat sopivia neuvonantajia sellaisen saippuanliukkaan käsitteen kuin ”kansanluonne” kuvailussa, he myös tarjoaisivat palveluksiaan murto-osalla markkinamiesten liksasta.) Mutta ei, eipä kysytty.

Vaikka Team Finland nimeää maan imagon välittäjiksi ”kaikki ne, jotka puhuvat tai kirjoittavat Suomesta ja dokumentoivat sitä”, on selvää, etteivät kaikki välitä toivottua imagoa eivätkä siis kelpaa tarkoitukseen. Kuten poliittista imagonrakennusta tutkinut kulttuurisosiologi Melissa Aroncyzk kertoo kirjassaan Branding the Nation (2013), yleisen käytännön mukaan kulttuuriväen apua ei pyydetä rakennettaessa maakuvaa. Maabrändäys perustuu niihin ja vain niihin näkökulmiin, jotka ovat helposti markkinoitavissa, ulkopuolelle jää kaikki vähänkin kompleksinen ja soraääninen.

Suomessa asuvana ulkomaalaisena hätkähdän Team Finlandin häpeällistä kulttuurin laiminlyömistä. Sen uusliberalistinen Suomi-kuva on litteä ja myös räikeän neofiilinen: sivustolla sellaiset uudet ja trendikkäät taiteenalat kuin nykysirkus mainitaan ohimennen kansallisina ‘vahvuuksina’, mutta kirjallisuus – hämmästyttävästi jopa Muumi-rahasampo Tove Jansson – sivuutetaan tyystin. Elokuvan puolella Iron Sky esitetään esimerkkinä menestyksestä. Todellista taiteellista arvostusta maailmalla saavuttaneet elokuvantekijät on taas jätetty pois. Esimerkiksi monesti palkittu tuotantoyhtiö Tuffi Films ilmeisesti edustaa turhan ”itsenäistä” ja epäkaupallista osaamista. Aki Kaurismäen tarjoilema Suomi-kuva on selvästikin jotakin, jonka Team Finland kauhuissaan hylkää.

Näin historiallisesti ja kulttuurisesti painava korvataan kaupallisella ja keveällä.

Kuten kansallisen brändäyksen kriitikot huomauttavat, markkinaväen suoranainen kulttuurinvastaisuus perustuu lyhytjänteiseen, pinnalliseen ja kulutuskeskeiseen ideologiaan, joka viime kädessä palvelee yksityisiä omistajia, ei suinkaan yleistä hyvinvointia. Aronczykin mukaan brändääjät pitävät ”brändin mukaista elämää” melkeinpä kansalaisvelvollisuutena ja brändinvastaisuutta taas jonkinlaisena maanpetturuutena. Tämän velvoitteen myötä jokaisen suomalaisenkin tulisi siis edustaa virallista brändiä ja näytellä tietynlaista maakuvaa edistävää roolia esimerkiksi sosiaalisessa mediassa.

Kun seuraavan kerran kävelet suomalaisessa metsässä nätit kotimaiset tumput käsissä, muistathan postata suomalaisella puhelimellasi kuvan itsestäsi kera englanninkielisen huudahduksen ”Finland! We’re living the brand!” Muista myös, että raikas ilma jota hengität on mainio hyödyke, ja kenties shanghailaiset ystäväsi haluaisivat ostaa sen.

Englannista suomentanut Tuuve Aro

Silence, Creativity, Problem-Solving: Brand Finland

Donna M. Roberts

When recently discussing the possibilities of developing an artist exchange between Finland and the UK, I spoke with a number of people involved with projects based on the concept of silence in Finland. Experimenting with or representing rural silence in music and the visual arts struck me as a very poetic project, but I was disturbed to learn that it was all part of a more conspicuous economic project to commodify silence following the Finnish Country Brand Report of 2008. How very 21st century, I thought: arts and global marketing meeting in a forest to enact some alchemical appropriation of an intangible phenomenon.

The story became more disquieting when I learned of how silence is to be “sold” to Chinese businessmen seeking some kind of enchanted retreat in the depths of the Finnish forest. Understandably, for those hustling their way through the Beijing business world, the idea of distant Finnish woodland has a distinct appeal. It struck me as dismal, however, that what began as a beautiful image of something rare and precious, and notably anti-anthropocentric – silence – had emerged as a carefully exploited marketing ruse that would inevitably manifest itself in the form of a vulgar dream of the local construction industry: a kitsch, over-priced lodge, something like Twin Peaks’ Great Northern Hotel, bustling not with comedy Norwegians but with uber-rich Chinese people.

This kind of branding of the intangible is of course a staple of the tourism industry. However, since the National Branding project began to orientate globally marketable definitions of national character and natural assets, something conspicuous has begun to emerge, which is even more disquieting than the idea of the Chinese buying up the Finnish countryside. Not only has the commercial power of national clichés made a comeback (e.g. all those dairy adverts based on a fantasy of Finnish family tradition), but conspicuously limited notions of nationhood – devised by international teams of marketing consultants and ministerial adjuncts – are now directing government policy, thereby determining the values upon which financial and cultural support is now based. What will happen to people who dissent from living the brand?

Finnish people are apparently so creative and innovative that they can sell silence. They are apparently so good at problem solving that it is now the key global commodity of the Finnish national character. That’s good, as creativity and problem solving might come in handy when this laboratory of sorcerer’s apprentices – government apparatchiks and unaccountable marketing consultants – have reduced Finland to a country where the apex of creativity is represented by a rich teenager with an app-development company, and where anyone who doesn’t perform the Finnish brand finds themselves on the streets.

Published in Voima, February 2015

Suomi-kuva vetää hiljaiseksi

Olen viime aikoina keskustellut mahdollisuuksista kehittää taiteilijavaihtoa Suomen ja Britannian välillä, ja monet ovat kertoneet osallistuneensa erilaisiin ”suomalaisen hiljaisuuden” projekteihin. Ensin ajatus maaseudun hiljaisuuden kuvaamisesta ja tutkiskelusta vaikkapa musiikin ja kuvataiteiden keinoin vaikutti ihan runolliselta. Mutta epäilykseni heräsivät, kun sain tietää miten hiljaisuus on pyritty tehokkaasti kaupallistamaan osana Suomen niin kutsuttua maabrändiä vuodesta 2008. Kuinka ajallemme tyypillistä, tuumin: taiteet ja globaali markkinatalous kohtaavat metsän siimeksessä säätääkseen jonkinlaisen selkokielisesti myytävän kaavan abstraktista ilmiöstä.

Tarina muuttui yhä huolestuttavammaksi, kun kuulin, miten hiljaisuutta kaupitellaan rauhaa kaipaaville kiinalaisille liikemiehille. Ymmärrettävästi niille, jotka hääräävät pekingiläisen bisnesmaailman melskeessä, kaukaisella sysimetsällä on taianomainen kaiku. Surulliselta kuitenkin tuntui se, miten alkujaan niinkin kaunis, harvinainen ja ei-ihmiskeskeinen ilmiö kuin hiljaisuus oli muunnettu tarkoin harkituksi markkinointistrategiaksi. Väistämättä tämä ilmenee paikallisten rakennuttajien rivona unelmana kitsahtavista, ylihintaisista luksusmökeistä Twin Peaksin Great Northern Hotelin tyyliin: ei tosin pullollaan koomisia norjalaisia vaan ökyrikkaita kiinalaisia.

Tällainen aineettoman ilmiön brändääminen kuuluu tietenkin turismiteollisuuden perustarvikkeisiin. Mutta samalla kun kansallisen tuotteistamisen projekti on alkanut suuntautua maailmanlaajuisesti markkinoitaviin määritelmiin kansanluonteesta ja luonnonrikkauksista, silmään on alkanut pistää jotakin vieläkin häiritsevämpää kuin ajatus kiinalaisista ostamassa pois suomalaista maaseutua. Kansallisten kliseiden kaupallinen voima on tehnyt paluun (esimerkkinä loputtomien maitotuotemainosten nostalginen kuva suomalaisesta perhetraditiosta), ja kalliiden kansainvälisten konsulttien ja ministeriöiden masinoimat näkemykset ”kansasta” ovat osoittautuneet hätkähdyttävän kapeiksi. Niiden mukainen hallituspolitiikka puolestaan määrittää arvot, joihin kulttuurin ja taiteen tuki perustuu. Mitä mahtaa tapahtua kansalaisille, jotka eivät sopeudu ohkaiseen Suomi-brändiin?

Suomalaiset ovat niin luovia ja kekseliäitä, että he pystyvät kauppaamaan hiljaisuutta. He ovat näköjään niin huippuja ongelmanratkaisussa, että tämä itsessään on ulkomaankaupan avaintuote. Sehän on kiva: luovuus ja ongelmanratkaisukyky voivat osoittautua hyödyllisiksi sitten, kun noidan oppipoikien – lukemattomien hallintobyrokraattien ja markkinointikonsulttien – koelaboratorio on kutistanut Suomen maaksi, jossa luovan ajattelun kärkea edustaa mobiilisovelluksilla rikastunut teini ja jossa kuka tahansa joka ei suorita menestysbrändiä joutaa saman tien kadulle.

Englannista suomentanut Tuuve Aro

New Year, New Neuromania

Donna M. Roberts

January is inevitably the month of the self-help guide, advanced these days by the novelty of the self-help app. Phone applications have developed a niche market for our 21st century neuroses: how to measure your happiness goals and stress levels, how to record what you are thankful for in “gratitude journals,” how to be a more effective you. The self-help app list reads like a government sanctioned CBT manual. Just one concern with all this jargon is that our technologically assisted goal-oriented culture reflects a very reduced notion of achievement. What does it really mean these days to “improve” oneself?

Reading an in-flight magazine recently, I came across a catalogue of “innovations” related to the recent SLUSH trend in Finland. One struck me as symptomatic of current stress commerce. For €149, you get a sensor and a sleep-monitor app that enable you to “dive into the mysteries of sleep”. Well, not really, simply a device that records algorithmic data on your sleep patterns. The claim that this device will help you sleep better is typical of the gullibility market opened up by new technology. That potential customers might be persuaded with the line “good sleep is crucial for wellbeing” begs a question: are people becoming less intelligent or is our economy now utterly dependent on the technological re-sale of the bloody obvious?

Suggesting a cup of sleepy-tea or a muscle relaxing exercise before bed might be useful to people incapable of gauging anything about their bodies, but for people with genuine sleep problems this is just another shallow gesture of the app age cashing-in on the pseudo-scientific exploitation of our culture of neurosis and self-evaluation. “How did you sleep? Er, I’ll just check my phone.” What next? “Did you enjoy your meal? Er, I’ll just check my phone.” “How was it for you?…” We seem to be in the grip of a great ruse based on an uncritical faith in the explanations or solutions of “hard” science that has managed to intimidate our trust in intuitive intelligence.

Self-help gilded in science connects two key contemporary manias: the drive to self-effectivity and the belief in the omnipotence of science to explain and improve everything. The concept of the “Quantified Self” that lies behind all this mania for measurement epitomizes a truly dismal approach to values. No amount of brain imaging, Apple watch-wearing or motivation-boosting sensoring will give a jot of information about quality of experience or how we gauge the value of things. Moreover, the dominance of quantifying ideology in daily life – not least in the influential think tanks of education, economics, and politics – is working to undermine not only the development and complexity of our personal sense of value, but also the very notion of value itself. All this quantitative measuring technology represents a world flooded with data but with diminishing discussion about or ability to evaluate or interpret its genuine worth for our lives, personal and collective. Reduction is winning out over complexity, and we are buying into it.

Data gathering research on the body and the brain has become a highly sellable commodity. In her book, Brainwashed: The Seductive Appeal of Mindless Neuroscience (2013), the American psychiatrist Sally Satel analyses the rhetoric of the Danish branding expert, Martin Lindstrom – a neuromarketer who coined the term “Buyology” and refers to the brain as “the ultimate no-bullshit zone”. Lindstrom is one of many neuro-Mad Men – including the Finnish company Exakti Intelligence OY – who claim to use neuroscientific analysis as a means of bypassing “fake” (or rational) consumer decisions by tracking the automatic pulsions of the brain. This is based on a view compounded by the commercial and political application of neuroscience that we are not at all rational beings, and that our “true” or automatic responses can only really be gauged through brain imaging.

Sadly, for those of us not prepared to give up the view that even though it may currently resist empirical proof, consciousness cannot be reduced to electricity, and that the mind is more than the grey matter of the brain, such views are rapidly becoming outmoded, or at least commercially unviable. All over Europe funding for the humanities and the arts – those areas of culture rooted in non-quantifiable value – is being liquidated. While European governments spend billions of euros on The Human Brain Project, areas of culture that present the quantifying system with an all too slippery proposition of measurement are hemorrhaging support. Few would deny the value of investment in neuroscience for health care, but it is clear that the global attention to such projects points to governmental interests beyond medicine. It was George W. Bush who declared the 1990s to be “the decade of the brain,” and so the administration that introduced the “hawks” and the “doves” of evolutionary game theory into our living rooms were also great supporters of another reductive scientific worldview that categorizes human experience through the coloured blobs of brain imaging.

The ethical philosopher Mary Midgley refers to the overdermination of science in culture and our daily lives as “scientific imperialism”; a view that science can describe and explain everything sufficiently, even art and literature. Midgley reminds us, for example, that Shakespeare and Tolstoy tell us more about the self-destructive nature of despotism than any science can; sensibly arguing for a greater acknowledgment, particularly from the top down, of the complexity of individual experience and the intricate value systems that frame it. If, then, the first month of 2015 begins to fill all too quickly with thoughts of self-improvement by wiring oneself up and creating new effectivity goals, even in one’s sleep, perhaps think again and buy a novel, a book of poetry, or a theatre ticket, and invest in some unquantifiable value.

Published in Finnish in Kanava, January 2015

Uusi vuosi, uudet neurokujeet

Tammikuu on itseapuoppaiden luvattu kuukausi, nykyisin kuorrutettuna kaikensorttisella itseaputeknologialla. Puhelinsovelluksissa on äkätty näppärä markkinarako 21. vuosisadan neurooseille: kuinka mitata jatkuvasti omaa onnellisuus- ja stressitasoa, kuinka seurata syitä jokapäiväiseen kiitollisuuteen iPhonen ”kiitollisuuspäivyrin” avulla, kuinka olla yhä tehokkaammin ‘minä’.

Sovellusten lista kuulostaa jonkinlaiselta hallituksen hyväksymältä käsikirjalta pikaterapiaan. Yksi asia, joka mietityttää tämän tavoitekeskeisen jargonin keskellä, on sen äärimmäisen kutistettu käsitys saavutuksesta. Mitä nykyisin oikeastaan tarkoittaa ”itsensä kehittäminen”?

Selaillessani taannoin kiiltäväsivuista lentokonelehteä törmäsin luetteloon ”keksinnöistä”, jotka liittyvät Suomen viimeaikaiseen SLUSH-huumaan. Eräs keksintö pyrkii tehokkaasti kaupallistamaan stressin, tuon alituisen seuralaisemme: 149 eurolla saat sensorin ja unimonitorin, joka ”auttaa sinua sukeltamaan unimaailman mysteereihin”. No, ei aivan, sovellus yksinkertaisesti tallentaa nukkumistapahtuman toistuvia kaavoja. Väite, jonka mukaan vekotin auttaa nukkumaan paremmin, on tyyppiesimerkki uuden teknologian synnyttämistä markkinoista hyväuskoisille. Potentiaaliset asiakkaat taivutellaan ostoksille hokemilla kuten ”laatu-uni on hyvinvoinnille elintärkeää”. Kysymys herää: ovatko ihmiset tyhmistymässä, vai onko nykytaloutemme jo täysin riippuvainen itsestäänselvyyksien kauppaamisesta huipputeknologisten keksintöjen valeasussa?

Pitkän pennin pulittaminen tiedosta, että teekupillinen tai rentouttava lihasharjoitus ennen nukkumaanmenoa voi auttaa, lienee sopivaa ihmisille jotka eivät ymmärrä omasta ruumiistaan ja sen toiminnasta mitään. Uniongelmaiset ihmiset tarttuvat epätoivoissaan sovelluksiin, joilla heitä rahastetaan ja hyväksikäytetään tieteen nimissä. ”Miten nukuit? Odotas kun katson puhelimesta.” Mitä seuraavaksi? ”Nautitko ateriasta? Anna kun katson puhelimesta. Entä nautitko sinä…?” Rimpuilemme keskellä salajuonta, joka perustuu sokeaan uskoon ”kovan” tieteen selityksiin ja ratkaisuihin. Tämä kaikki on onnistunut horjuttamaan luottamustamme intuitiiviseen älyymme.

Tieteellisyydellä koristeltu itseapu liittyy kahteen aikamme maniaan: ensimmäinen on loputon hinku tehokkuuteen ja toinen usko tieteen ylivertaiseen kykyyn selittää ja parantaa aivan kaikki. Tällainen kulttuuri pohjautuu ”määritetyn minän” käsitteeseen, joka tarjoaa surkean näkökulman arvoihin. Tosiasiassa mikään määrä aivokuvausta, Applen iWatchin käyttöä tai motivaatiotuuppausta ei anna hitustakaan tietoa kokemuksemme todellisesta laadusta tai siitä, miten ymmärrämme asioiden arvon. Määrittämismanian hallitsevuus jokapäiväisessä elämässä – ei vähiten vaikutusvaltaisissa koulutuksen, talouden ja politiikan ajatushautomoissa – kaivaa maata sekä henkilökohtaisen kokemuksen että koko ‘arvo’-käsitteen alta. Määrittely- ja mittailuteknologian hypnotisoima maailma on tulvillaan tietoa, mutta luonnollinen kykymme tulkita elämämme, niin henkilökohtaisen kuin yhteisöllisen, todellista arvoa kaventuu kaventumistaan. Monimuotoisuuden korvaa kutistettu versio, ja me ostamme sen.

Ruumiimme ja aivojemme kartoituksesta onkin tullut helposti myytävä tuote. Kirjassaan Brainwashed: The Seductive Appeal of Mindless Neuroscience (2013) yhdysvaltalainen psykiatri Sally Satel analysoi tanskalaisen brändäysekspertin ja neuromarkkinoijan Martin Lindströmin retoriikkaa. Lindström keksi termin ”ostettavuus”, ja viittaa aivoihin ”äärimmäisenä soopantorjujana”. Hän yhtenä monista neuromaanikoista – mukaan lukien suomalainen Exakti Intelligence Oy – haluaa hyödyntää neurotieteellistä analyysia ohittaakseen ”epäaidot” (tai rationaaliset) kulutuspäätökset jäljittämällä aivojen automaattisia impulsseja. Tämän poliittis-kaupallisen näkemyksen mukaan me emme ole rationaalisia olentoja vaan ”aidot” impulssimme voidaan tunnistaa vain aivokuvauksen avulla.

Surullista kyllä näkemykset, joissa tietoisuutta ei voi kutistaa sähkökäyriksi ja joissa mieli on jotakin enemmän kuin harmaata aivomassaa, ovat nopeasti muuttumassa vanhentuneiksi tai ainakin kaupallisesti kelpaamattomiksi. Ympäri Eurooppaa rahoitusta humanistisille tieteille ja taiteille – siis kulttuurin ei-mitattavissa olevien arvojen alueille – ollaan purkamassa. Samalla, kun eurooppalaiset hallitukset käyttävät miljardeja euroja suureen ”Ihmisaivoprojektiin” (The Human Brain Project), vaikeammin määritettävien ja mitattavien kulttuurinalojen tuki vuotaa kuiviin.

Harva meistä kieltäisi neurotieteiden ja niihin sijoittamisen arvon, kun kysymys on terveydenhoidosta. Mutta on selvää, että maailmanlaajuinen huomio näille projekteille ylittää lääketieteellisen kiinnostuksen. George W. Bush julisti 1990-luvun ”aivojen vuosikymmeneksi”. Hänen hallituksensa, joka toi olohuoneisiimme teorian eloonjäämiskamppailun ”haukoista” ja ”kyyhkysistä”, oli innokkaasti tukemassa pelkistävää tieteellistä maailmankuvaa ja uskoa aivokuvauksen inhimillisen kokemuksen paljastaviin väriläiskiin.

Brittiläinen moraalifilosofi Mary Midgley puhuu kulttuurin ja jokapäiväisen elämämme vallanneesta ”tieteellisestä imperialismista”: näkemyksen mukaan tiede voi riittävästi selittää kaiken, jopa taiteen ja kirjallisuuden. Midgley muistuttaa, että Shakespeare ja Tolstoi kertovat meille enemmän despotian itsetuhoisesta luonteesta kuin mikään tiede kykenee. Hän puolustaa viisaasti yksilön kokemuksen kompleksisuutta ja sitä ympäröivien arvojärjestelmien moninaisuutta.

Jos siis vuoden 2015 ensimmäinen kuukausi alkaa täyttyä ajatuksilla itsensä kehittämisestä ja parantamisesta mobiilisovellukseen kytkeytymällä ja uusia tehokkuustavoitteita keksimällä (jopa unessa), kenties kannattaisi ajatella uudestaan ja ostaa romaani, kokoelma runoutta tai teatterilippu – ja sijoittaa vanhanaikaisiin, ei-mitattaviin arvoihin.

Englannista suomentanut Tuuve Aro

Downton Abbey: a fantasy of compassionate feudalism

Donna M. Roberts

Downton Abbey has returned to Finnish TV. I’d only seen a few episodes, and wondered what fanciful historical delights I’d been missing. Catching up, I was disappointed to find that the pantaloon-wearing daughter had died giving birth. I had hoped that this posh suffragette champion was being groomed for some Sapphic whimsy, but it seems that the long shadow of Sarah Waters is being dodged and alas no lesbians yet in Downton (no doubt for the sake of American ratings).

I’ve been very sceptical about Downton doing little other than living up to what Simon Schama called the “cultural necrophilia” at the heart of British costume exports;[1] its camp scenarios, clunking dialogue, and daft anachronisms at odds with what must have been the reality of class relations in those times. A housekeeper born in the 1860s aware of the early stages of breast cancer receives immediate medical treatment. The cook’s ailing eyesight cured by a top London surgeon. Really? (My grandmothers were “in service” in Wales, and this comes across as pure fantasy!) And how implausible was all that tolerance of the nasty gay footman? It was very picturesque to watch the radicalization of Lady Sybil, but we know that the political fads of posh young gals sooner took them to the salons of Mr Hitler than to the arms of Ruskin-reading Irish chauffeurs.

Through the soapsuds, however, I see that Downton holds up a startling mirror for our times. The historical backdrop of the show clearly begins with the implications of the “People’s Budget,” proposed in 1909 by the Welsh Liberal Robin Hood, David Lloyd George, to whack the gentry with land tax to pay for healthcare, pensions, and unemployment benefit, and the latest series ushers in the first Labour government in Britain. Given the radical background of its epoch, Downton is seen by many in the UK as a timely reminder of the nation’s regression. A recent budget was decried as a “Downton Abbey budget,” aimed at bringing back an upstairs-downstairs Britain through benefits freezing for the poorest and tax cuts for the richest. It strikes me that the muddled appeal of Downton lies, paradoxically, in our nostalgia for both clear-cut radicalism and social order. Shockingly, in the fallout of globalisation, the compassionate feudalism of Lord Grantham might not actually look so bad.

On one hand Downton tells a story of an ideal of progress and social mobility at its inception, being watched by people after its collapse. And on the other, with the cosiness of a pre-Copernican universe, it presents a retroactive wish-fulfilment of a noble patrician aristocracy providing jobs and care for the little people who all have a place. Downton Abbey is the fantasy of a society that left Marx and Freud in the scullery.

[1] http://www.newsweek.com/why-americans-have-fallen-snobby-downton-abbey-64157

Published in Voima, November 2014

DOWNTON ABBEY – FANTASIA MYÖTÄTUNTOISESTA FEODALISMISTA

Downton Abbey on taas palannut Suomen televisioon. Sarja seuraa Crawleyn aatelissuvun ja heidän palvelusväkensä elämää 1900-luvun alun Britanniassa. Olin nähnyt sarjasta vain muutamia jaksoja ja pohdin, mitähän kuvitteellisia historiaherkkuja olinkaan menettänyt. Petyin, kun perheen housuja käyttävä tytär oli kuollut synnytykseen. Olin elätellyt toiveita siitä, että tämä yläluokkainen suffragettisankaritar olisi yltänyt ainakin jonkinlaiseen sapfiseen seikkailuun. Mutta ilmeisesti Sarah Watersin ja Tipping the Velvet -sarjan pitkä varjo on haluttu väistää, eikä lesboiluja ole vieläkään luvassa (epäilemättä amerikkalaisten katsojalukujen varmistamiseksi).

Downton on herättänyt minussa kosolti epäilyksiä. Sarjan teennäiset asetelmat, pölkky dialogi ja epäajanmukaisuudet ovat räikeässä ristiriidassa kuvatun ajan todellisten luokkasuhteiden kanssa. Ihmettelin esimerkiksi tilannetta, jossa taloudenhoitaja äkkää kyhmyn rinnassaan syöväksi ja hänet hoidetaan välittömästi. Kartanon kokin heikkenevän näön parantaa lontoolainen huippukirurgi. Ihanko totta? (Isoäitini toimi palvelijana Walesissä, minkä valossa moinen vaikuttaa puhtaalta fantasialta.)

Entä kuinka uskottavaa oli talonväen loputon suvaitsevaisuus ilkeää homopalvelijaansa kohtaan? Tai Lady Sybilin viehättävä sosialistinen radikalisoituminen? Tuon ajan varakkaat neitokaiset villiintyivät pikemminkin herra Hitlerin moderneista ajatuksista.

Saippuavaahdon läpi kuitenkin huomaan, miten hätkähdyttävästi Downton Abbey peilaa meidän aikaamme. Sarjan historiallinen tausta näyttäisi viittaavan ”kansan budjettiin”, joka sääti vuonna 1909 herrasväelle maaveron; sen avulla kustannettiin terveydenhuolto, eläkkeet ja työttömyyskorvaukset. Sarjan viimeisin tuotantokausi esitteli myös Britannian ihka ensimmäisen työväenpuoluehallituksen.
Tätä taustaa vasten Downtonin voi nähdä ajankohtaisena muistutuksena kansakunnan nykyisestä alennustilasta. Britannian viimeisin valtionbudjetti sai liikanimen ”Downton Abbey -budjetti”, koska se syventää luokkajakoa tarjoamalla köyhille sosiaalitukien jäädyttämistä ja rikkaille veronalennuksia.

Downtonin suosio vaikuttaa perustuvan paradoksaalisesti siihen, että haikailemme sekä radikalismin että vanhanaikaisen yhteiskuntajärjestyksen perään. Järkyttävää kyllä nykyisen globalisaation vaikutuksista kärsivässä maailmassa Granthamin jaarlin ”myötätuntoinen feodalismi” ei näytä kovin pahalta.

Suosikkisarja yhtäältä satuilee sosiaalisesta kehityksestä ja luokkanoususta katsojille, jotka ovat todistaneet näiden samojen ihanteiden romahtamista. Toisaalta se esittää toiveunta jaloista aristokraateista, jotka tarjoavat töitä ja välittävät pienistä ihmisistä, ja nämä puolestaan tietävät oman paikkansa. Downton Abbey on fantasia yhteiskunnasta, jossa Marx ja Freud on unohdettu apukeittiöön.

Englannista suomentanut Tuuve Aro